Niin se vaan on kamut. Mamma sai villapaidan valmiiksi ja näimme karmaisevan totuuden; se oli liian pieni mulle. No joo, mamma ei ottanut mitään mittoja vaan ylitti aidan siitä kohtaa mistä se on matalin, eikä muuttanut Misse Perditan kokoon tehdyn paidan ohjetta suuremmaksi. Tietysti se vähän harmitti mammaa mutta eipä tuo mitään, koko paita oli mamman mielestä vähän epäonnistunut (löysiä silmukoita siellä täällä ja muuta vastaavaa).

Niin, perjantaina paita pistettiin ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa mun päälle. Ei hitto kun se kiristi tuosta mahan kohdalta, ei sen kanssa pystynyt kävelemään vaan kellahdin kumoon. Se oli myös aivan liian lyhyt mulle, treenattu vatsapussi jäi puristuksiin haarojen väliin kun paita loppui lyhyeen.

Kyllä mä kilttinä poikana kuitenkin kehräsin kokoajan eikä itse paita-ideassa mitään vikaa ollut, vähän isompi se vaan olisi saanut olla. Mamma raahasi mut uloskin se päällä kun se (mamma) ei aluksi tajunnut että paita on oikeasti mulle liian pieni. Voi sitä häpeää, kun jouduin liian pieni paita päällä ulos...

No joo, hätä ei ole tämän näköinen. Tämä paita jää epäonnistuneeksi muistoksi ja mamma neuloo paaaaljon suuremman tilalle. Eräs sukulainen ehdotti pinkkiä karvalankaa, kun mä olen eunokki ja kaikkea. Mamma puolusti mua ja tyrmäsi ajatuksen, onneksi. Uuden paidan väri ja muu on vähän hakusessa vielä, mutta tämän talven aikana (jos sellainen edes tulee) mamma yrittää saada uuden paidan valmiiksi.

Tässä pari kuvaa paidasta, mun mielestä se on ihan hieno kuitenkin, vaikka liian pieni onkin: